Kuvassa Kaunialan päärakennuksen julkisivu.
Kauniala aloittaa toimintansa
Keväällä 1945 tehdyn selvityksen mukaan Suomessa oli noin 500 vaikeavammaista sotainvalidia, jotka eivät edelleenkään riittäneet ja vuonna 1945 Sotainvalidien Veljesliitto osti Bad Grankullan kylpylähotellin kiinteistöt Kauniaisten kauppalasta kunnostettavaksi Suomen ensimmäiseksi vaikeavammaisten sotainvalidien huoltolaitokseksi. Kauppaan kuului 3,5 hehtaarin alue, josta oli puutarhaa yksi hehtaari, päärakennus, puutarhurin asunto, kasvihuone ja ulkorakennukset. Tilan kauppahinta oli 13,3 miljoonaa markkaa, lisäksi tarvittiin päärakennuksen korjaukseen n. neljä miljoonaa. Välittömästi kaupan solmimisen jälkeen ryhdyttiin tarpeellisiin muutos- ja laajennustöihin. Rakennus on arkkitehti Lars Snockin suunnittelema. Se oli valmistunut 1910. Rakennuksessa toimi aiemmin hienostokylpylä ja urheiluhotelli sekä vähän aikaa sodan aikana myös synnytyssairaala. Veljesliitto rahoitti huoltolaitoksen kaupan lanavaroilla. Liitto maksoi lainat pian pois saatuaan lahjoituksia mm. ruotsalaiselta teollisuudelta. (Jaakko. J Ranta-Knuutila, Kaunialan Toverikunta ry. 1947 – 1997)
Huoltolaitoksen toiminta-ajatus oli olla koti, sairaala ja työpaikka vaikeavammaisille sotainvalideille. Tärkeintä toiminta-alueina olivat fysioterapia, toimintaterapia ja ammattikoulutus. Huoltolaitoksen käytännön asioista huolehtii isännistö, jonka puheenjohtajana oli majuri, myöhemmin eversti Otto Luoma. Ylilääkärinä oli lääketieteen lisensiaatti Erkki Okko, taloudenhoitajana konttoripäällikkö Leo Laakkonen ja ylihoitajana osastonhoitaja Helga Lindberg. Lääkintöhallitus oli myöntänyt luvan huoltolaitoksen perustamiselle 15.11.1946. Korjaustöiden valmistuttua voitiin ottaa käyttöön 52 hoitopaikkaa ja päärakennuksen laajennuksen myötä syyskuussa 1947 jo 87 paikkaa. Siinä vaiheessa henkilökuntaa oli 65 henkeä.
53 selkäydin- ja aivovammaista sotainvalidia pääsi Kaunialaan vuoden 1946 aikana. Heidän keski-ikänsä oli 27 vuotta. Ensimmäisenä heistä saapui aivoinvalidi Olavi Jäminki 29.10.1946 seitsemän muun kohtalotoverin kanssa. Vieraskirjan ensimmäiselle sivulle kirjoitettiin: “Veljestunteen velvoittamana on tämä talo pystytetty. Veljeys, viihtyisyys ja kotoinen lämpö sen suojissa alati vallitkoon. – Kaveria ei jätetä.” Aluksi ei ollut pyörätuoleja ja kun hissi oli usein epäkunnossa, veljet kantoivat toisiaan reppuselässä kerroksesta toiseen. Hoitohenkilökuntaan kuului aluksi kuusi sairaanhoitajaa, kuusi apusisarta ja sairavoimistelija. Sotasairaaloissa työskennelleet sairaanhoitajat tunsivat monet potilaat ennestään. Jämingin mukaan talossa oli erinomainen henki. Potilaat ja henkilöstö olivat yhtä. Sitä on nykypäiviin saakka kutsuttu “Kaunialan hengeksi.”
Veljien ensimmäiset vuosikymmenet olivat elinvoimaisia. Miehet olivat nuoria ja innostuneita. Monipuolinen kuntouttava ja yksilöllinen hoito vaikuttivat toiminta-kykyä lisäävästi sekä henkisellä että fyysisellä puolella. Harrastettiin, tehtiin työtä ja huomattiin, että vammaisenakin voi elää hyvää elämää – moni pystyi siirtymään kotiin ja työelämään.
Teksti on kopioitu “elämää kaunialassa” kirjasta toimittaja Kirsti Virran käsialaa.
