Väinö Linna. KUVA: Wikipedia

Väinö Linna oli sovinnonteon ja pragmaattisuuden kirjailija

Sata vuotta täyttävä Väinö Linna (1920–1992) on Suomen kansalliskirjailija ja sopii siihen rooliin monesta syystä.
Syistä ensimmäinen ja tärkein on tietenkin se, että Linnan teokset ovat ja ovat olleet tavattoman suosittuja, myös kansalliskirjailijoiden mittapuulla. Kansallisrunoilijaa J. L. Runebergiä lauletaan, etenkin yhtä hänen runoaan, mutta harva lasettelee Vänrikki Stoolin tarinoiden säkeitä ulkomuistista niin kuin Tuntemattoman sotilaan repliikkejä. Aleksis Kiven arvoa ei pidä vähätellä, mutta eihän hän nykyisin elä yhtä vahvasti kuin Linna.

Heidän molempien päälle ja heitä molempia vastaan Linna myös kirjoitti. Tuntemattoman sotilaan hän sanoi olevan ”seitsemän veljestä jatkosodassa”, ja Tuntemattomassa hän antoi (jatko-)sodasta tyystin toisen kuvan kuin Runeberg Suomen sodasta runoillessaan.

Linnan kahden tunnetuimman teoksen aiheet ovat poikkeuksellisen kansallisia, ja niille on annettu – ehkä osin realistisen esitystapansa ansiosta – miltei historiallisen totuuden asema.

Koomista on, että aivan viime vuosinakin on vielä kiistelty, onko Täällä Pohjantähden alla -trilogia totta. Kuinka suuri merkitys torpparikysymyksellä oli vuoden 1918 tapahtumiin? Kuinka edustava Pentinkulman yhteisö oli?

Siihen nähden, että koko Pentinkulmaa ei ole olemassa, tällainen lukutapa tuntuu hassulta mutta samalla se on oiva esimerkki romaanitrilogian merkityksestä. Linna ei kritisoitaisi, jollei Pohjantähti olisi saavuttanut ohittamatonta asemaa ja muodostunut totuudeksi Suomen historiasta.

Romaanin suuri suosio ja lukijoiden lukutapa eivät kuitenkaan ole Väinö Linnan syytä.

On myönnettävä, että Pohjantähden kertoja taustoittaa historiankulkua Pentinkulman ulkopuolellakin. Nykylukija kai kuitenkin ymmärtää, ettei kertoja ole sama kuin kirjailija ja että kertoja voi fuulata ja vetää painotuksia kertomuksensa kannalta suotuisaan suuntaan.

Linnan kahden tunnetuimman teosten aiheiden kansallisuus näkyy siinä, että suomalaisen kirjallisuuden ehdottomaan kärkeen kuuluvat teokset eivät ole saaneet kansainvälistä menestystä.

Osaltaan Tuntemattoman sotilaan maailmanvalloitusta saattoi heikentää ensimmäinen, Alex Matsonin tekemä englanninnos, joka tylpisti Linnan romaanihenkilöiden värikkään dialogin, mutta tuskin menestys jäi käännöksistä kiinni.

Siinä missä suomalaiselle soi Tuntemattomassa sotilaassa jatkosodan kansallinen kaikupohja, ulkomaiselle, ulkomaisessa kulttuurissa kasvaneelle lukijalle romaani on vain sotaromaani muiden joukossa. Linnan kollektiivipäähenkilö voi olla samaistuttava kansakunnalle, mutta selvän sankarin ja sankaritarinan puute epäilemättä on vaikuttanut romaanin ja sen adaptaatioiden menestykseen maailmalla. Aku Louhimiehen elokuvakaan ei käsittääkseni saanut yrityksistä huolimatta kansainvälistä suosiota.

Täällä Pohjantähden alla on ensimmäisestä virkkeestään asti leimallisesti Suomen tarina. Kansalliskirjailijoilla on tapana kirjoittaa kansallisia kertomuksia.

Tove Janssonin Muumien kohdalla tilanne on toinen. Vaikka Muumeista ilman muuta löytyy suomalaisuuksia, ehkä vielä leimallisesti suomenruotsalaisuuksia, tarinat eivät ole kansallisia vaan universaaleja.

Väinö Linna sopii kansalliskirjailijaksi siinäkin mielessä, että hän halusi yhdistää kansan. Linna eli sitä aikaa, jona Suomi muovautui Suomeksi ja jolloin kansallisvaltio oli monessa mielessä perusyksikkö.

Tuntemattoman sotilaan esikuvallinen upseeri on Vilho Koskela, joka viihtyy miehistön parissa. Sillanrakentaja jos kuka. Koskela oli pragmaatikko, joka suositteli pienimmän riesan tietä. Ideologioille Tuntemattoman sotilaan kirjoittaja oli selvästi allerginen. Hän etsi keskitietä.

Mutta eikö Linna nimenomaisesti hakeutunut punaisen totuuden kirjoittajaksi?

Linnan romaaneissa, etenkin Pohjantähdessä, on tendenssiä, mutta kuvaavaa on, että  rilogian kolmannen osan keskeiseksi hahmoksi nousee Janne Kivivuori, maltillinen sosialidemokraatti, joka on henkistä sukua Väinö Tannerille. Juuri Janne Kivivuorta Linna itse sanoi ihailevansa.

Tämä on sopusoinnussa Linnan poliittisen aktiviteetin kanssa. Linna oli selvästi punamulta-Suomen kirjailija. Hän oli demareiden listalla ehdolla Urho Kekkosen valitsijamieheksi vuoden 1978 presidentinvaaleissa. Sen punamultaisemmaksi ei juuri pääse.

Vaikka Linna Pohjantähdessä hän kohdisti sympatioita punaisten puolelle, hän kirjoitti agraarisesta Suomesta ja oli Pohjantähteä kirjoittaessaan maatilan isäntä, minkä vuoksi häntä on taatusti helppo lukea paitsi sosialistisella puolella myös keskustalaisissa tupailloissa.

Linnan kirjoista huokuu myönteinen kansallistunne. Pohjantähti näyttää Suomen kehitystarinan. Linnan nationalismi ja isänmaallisuus vedonnee nykyajan suurista puolueista perussuomalaisten ja kokoomuksen kannattajiin, hieman eri kulmista. Ja eiköhän menestyskirjailija viihtynyt hyvin aikansa silmäätekevien (kokoomusvaltaisissa) piireissä niihin päästyään.

Vaikka Pohjantähden kolmannen osan sankariksi nousee demari ja vaikka Linna hieman huvitteleekin Tuntemattomassa Lahtisen kommunismilla, ei kommunistien tai vasemmistolliittolaisten tarvitse katsoa Linnaa viistosti.

Vaikka nimenomaisesti Pohjantähden on katsottu kertovan kansakunnan yhtenäisyyden tarinaa, yhtenäisyys välähtää komeasti jo Tuntemattomassa. Kirjan alkupuolella Hietanen juttelee kommunisti Lahtisen kanssa ja irvailee tämän tieteelliselle maailmankatsomukselle. Myöhemmin Hietanen tokaisee lentäväksi lauseeksi muodostuneen repliikin: ” En mää täsä syylissi kaippa yhtikäs. Konekiväri ja Lahtist mää kaipasi.”

Kirjoittanut Karo Hämäläinen
Suomen kuvalehti v. 2020
Suomen Kenttälehti

Suomen Kenttälehti

Toimitus

Jaa tämä artikkeli somessa

Juuri nyt

Uusimmat artikkelit

Ukrainassa tapahtuu

Zelenskyi sanoo: Ukrainan joukot pitävät Soledarin asemaa ja aiheuttavat merkittäviä tappioita Venäläiselle.