Syksy, tuo vanha tuttu vieras
Syksy tulee aina. Se ei kysy lupaa, ei tee numeroa itsestään. Se vain saapuu—hiljaa, kuin vanha ystävä, joka tietää ettei tarvitse selitellä. Ja sitten se menee. Jättää jälkeensä kosteita lehtiä, harmaita aamuja ja sen oudon kaihon, joka ei ole surua mutta ei iloakaan.
Jo satoja vuosia suomalaiset ovat katsoneet syksyä silmiin. Lotta Svärd -sisar saattoi kirjoittaa kirjeen rintamalta, ja sen paperi tuoksui syksyltä: savulta, märältä sammalelta, pelolta. Viipurissa syksy saattoi tarkoittaa evakuointia, tai sitten vain sitä, että torilla myytiin viimeiset omenat. Härmän hääjytkin hiljenivät syksyisin, kun pellot olivat tyhjät ja kylä alkoi kuunnella omia ajatuksiaan.
Mutta syksy ei ole vain menneisyyden kulissi. Se on muistin muoto. Se pakottaa katsomaan taaksepäin, mutta ei jää sinne. Se kysyy: mitä sinä jätät taaksesi tänä vuonna? Mitä sinä kannat mukanasi, kun lehdet putoavat ja ilma viilenee?
Minun mummoni tapasi sanoa, että syksy on kuin hautajaiset ilman vainajaa. Kaikki pukeutuvat tummiin, puhuvat hiljaa ja katsovat maahan. Mutta samalla siinä on uuden alku. Kun metsä hiljenee, ihminen kuulee itsensä paremmin. Kun valo vähenee, tarinat kirkastuvat.
Ehkä juuri siksi syksy on niin rakas. Se ei yritä miellyttää. Se ei ole juhla, vaan jälkisanat. Ja joskus juuri jälkisanat jäävät elämään.
Kirjoittanut: Tuula Huovinen
Kuva: Kuvitus kuva
