Luoti otsassa – Jacob C. Millerin uskomaton selviytymistarina Chickamaugan taistelusta
Aamu, joka muutti kaiken
Syyskuun 19. päivänä vuonna 1863 Millerin rykmentti oli osa Unionin joukkoja, jotka olivat vastassa konfederaation hyökätessa Chickamaugan tiheissä metsissä. Taistelu oli kaoottinen, – sellainen, jossa yksittäinen sotilas näki vain muutaman metrin eteensä.
Sekasorron keskellä Miller sai osuman, joka olisi pysäyttänyt kenet tahansa. Mustaruudilla ladatun muskettikiväärin pallo iskeytyi suoraan hänen otsaansa. Luoti mursi kallon pintaa, mutta ei läpäissyt sitä. Miller kaatui maahan ja menetti tajuntansa.
Kun hän heräsi, hän huomasi olevansa konfederaation linjojen takana. Mies oli niin verinen, ettei kukaan pysäyttänyt häntä kävellessään itse poissa konfederaation linjan takaa – ei edes hänen oma majurinsa, joka ei tunnistanut miestä, jonka kanssa oli marssinut kuukausia. Miller kertoi myöhemmin, että hän käytti kivääriään sauvana ja hivuttautui takaisin omien puolelle aseen varaan nojaten.
Haava, joka ei koskaan parantunut
Millerin haava ei koskaan sulkeutunut kunnolla. Hän kärsi yhdeksän kuukautta ennen kuin pääsi lomalle kotiin Logansportiin, missä kaksi lääkäriä – Fitch ja Colman – suorittivat leikkauksen ja poistivat luodin hänen otsastaan.
Seitsemäntoista vuotta haavoittumisen jälkeen haavasta putosi ulos uusi luodinpala. Kolmekymmentäyksi vuotta myöhemmin ulos tuli vielä kaksi lyijynkappaletta.
Miller itse kirjoitti, että hänellä oli “joka päivä muistutus haavastaan ja jatkuva kipu päässä, joka ei koskaan hellittänyt edes nukkuessa” .
Silti hän eli pitkän elämän – aina vuoteen 1917 saakka. Hänen otsassaan oli syvä kuoppa, joka näkyy selvästi valokuvissa. Hän kantoi Grand Army of the Republic -veteraanijärjestön mitalia rinnassaan ja kertoi tarinaansa pyydettäessä, mutta ei koskaan valittanut kohtalostaan. “Hallitus on ollut minulle hyvä”, hän totesi lakonisesti.
Mikä tekee Millerin tarinasta niin poikkeuksellisen?
Pään lävistävät ampumahaavat olivat lähes aina kuolettavia 1800-luvulla.
Mustaruutiaseiden luodit olivat epätarkkoja ja hitaita, mutta ne murskasivat kudosta laajalta alueelta.
Lääketiede oli rajallista: infektio oli usein pahempi vihollinen kuin itse luoti.
Miller ei vain selvinnyt – hän eli yli 50 vuotta haavoittumisensa jälkeen.
Hänen haavansa pysyi osittain avoimena koko elämän ajan.
Tapaus on yksi parhaiten dokumentoiduista sisällissodan aikaisista pään ampumahaavoista, joista selvittiin hengissä. Se on myös muistutus siitä, miten sattumanvaraisia taistelukentän tapahtumat voivat olla. Yksi millimetri suuntaan tai toiseen, ja Millerin nimi olisi jäänyt unohduksiin.
Ihminen taistelun takana
Miller oli sankari siksi, että hän nousi ylös, kun kukaan ei olisi uskonut hänen enää pystyvän siihen. Hänen tarinansa on yhtä aikaa karu ja inhimillinen – ja juuri siksi se ansaitsee tulla kerrotuksi yhä uudelleen.
Hän oli tavallinen sotilas, joka teki epätavallisen matkan. Hän oli mies, joka kantoi taistelun jälkiä otsassaan koko elämänsä. Ja ennen kaikkea hän oli elävä todiste siitä, että joskus ihminen selviää asioista, joista ei pitäisi olla mahdollista selvitä.
