Kiviseinien kertomaa – Viipurin tarina
Viipuri. Nimi, joka sykkii monen suomalaisen sydämessä kuin hiljainen muisto menneestä. Kaupunki, joka oli portti Karjalaan, kulttuurin kehto ja sotien myllerryksessä menetetty helmi. Vaikka kartta ei enää tunnusta Viipuria osaksi Suomea, sen tarina elää – kenties vahvemmin kuin koskaan.
Linna, joka vartioi vuosisatoja
Viipurin linna kohoaa yhä kaupungin sydämessä, kuin kivinen muisti menneistä ajoista. Ruotsalaiset rakensivat sen 1200-luvulla suojaamaan itärajaa, ja se seisoi vuosisatoja vartiopaikkana idän ja lännen välillä. Linna näki ristiretket, kauppiaiden vilinän, ja myöhemmin tykkien savun.
Karjalan portti ja kulttuurin kehto
Ennen sotia Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki – vilkas, eurooppalainen, monikielinen. Sen kadut olivat täynnä kahviloita, teattereita ja kirjapainoja. Viipurissa syntyi säveltäjiä, taiteilijoita ja ajattelijoita. Se oli paikka, jossa suomalainen ja karjalainen kulttuuri kohtasivat ja loivat jotain ainutlaatuista.
Sodan varjo ja luopumisen tuska
Talvisota toi Viipuriin tuhon. Jatkosodassa suomalaiset valtasivat sen takaisin, mutta vuonna 1944 se menetettiin lopullisesti. Moni sotilas kantaa yhä mielessään Viipurin katukuvaa, sen tuoksuja ja ääniä. Moni evakko kantaa mukanaan muistoa kodista, jota ei enää ole.
Viipuri tänään – muisto ja toivo
Nykyään Viipuri on osa Venäjää, mutta sen suomalainen menneisyys näkyy yhä. Linnan kiviseinät, Alvar Aallon kirjaston kaaret ja Monrepos’n puiston hiljaisuus kertovat tarinaa, jota ei voi pyyhkiä pois. Viipuri ei ole vain kaupunki – se on tunne, muisto ja osa Suomalaista identiteettiämme.
Sotilaan mielessä Viipuri ei ole vain taistelujen näyttämö, vaan myös koti, jonka puolesta taisteltiin. Evakon sydämessä se on lapsuuden maisema, joka ei haalistu ajan myötä. Ja meille kaikille se on muistutus siitä, kuinka syvä voi olla rakkaus paikkaan – vaikka se olisi kaukana.
Viipuri on menneisyyden ääni, joka kuiskaa yhä. Ja me kuuntelemme.
Kirjoittanut: Tuula Huovinen
Kuva: Kuvituskuva
