Hiljaiset sankarit- Lotta Svärd-järjestön takana.
Sukuni naiset eivät olleet sotilaita, mutta he olivat taistelijoita. He pukeutuivat harmaaseen, eivät asein vaan sydämin, ja astuivat esiin silloin, kun isänmaa tarvitsi heitä eniten.
Lotta Svärd -järjestön jäseninä he osallistuivat sodan kulissien takana työhön, joka mahdollisti rintamalla taistelevien miesten selviytymisen. Tämä kertomus on kunnianosoitus heille – ja kaikille lottasisarille, joiden panos jäi usein historian marginaaliin, mutta joiden vaikutus oli korvaamaton.
Lotta Svärd -järjestö syntyi vuonna 1920, aikana jolloin Suomi oli nuori ja hauras. Naiset, jotka liittyivät järjestöön, eivät hakeneet kunniaa tai valtaa – he hakivat keinoja auttaa. Heidän tehtävänsä olivat moninaiset: kenttäsairaaloissa he hoitivat haavoittuneita, muonituspisteissä he valmistivat ruokaa rintamalle, ilmavalvontatorneissa he tarkkailivat taivasta viholliskoneiden varalta. He huolsivat varusteita, kirjasivat raportteja, ja pitivät yllä järjestystä siellä, missä kaaos uhkasi.
Järjestö kasvoi nopeasti. Ennen toista maailmansotaa siihen kuului jo satojatuhansia naisia – joukossa myös pikkulottia, nuoria tyttöjä, jotka halusivat olla osa jotakin suurempaa. Heitä koulutettiin, heitä ohjattiin, mutta ennen kaikkea heitä arvostettiin. Lotta Svärd ei ollut vain organisaatio – se oli yhteisö, joka yhdisti naiset yli ikä- ja paikkakuntarajojen.
Vaikka järjestö lakkautettiin vuonna 1944 Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti, sen henki ei sammunut. Lotta Svärd Säätiö jatkaa työtä järjestön arvojen ja historian vaalimiseksi, ja monet muistomerkit, arkistot ja kertomukset pitävät yllä lottien muistoa.
Svärd -järjestön naiset eivät vaatineet kiitosta. He tekivät sen, mitä tarvittiin.
Mannerheimikään ei pitänyt lottia pelkkinä avustajina. Hän näki heidät osana maanpuolustuksen selkärankaa. Lotat eivät kantaneet aseita, mutta he kantoivat vastuuta, pelkoa ja toivoa. He hoitivat haavoittuneita, valmistivat ruokaa, valvoivat taivasta ja pitivät yllä järjestystä siellä, missä miehet taistelivat. Mannerheim ymmärsi tämän – ja arvosti sitä syvästi.
Vuonna 1942, kun Lotta Svärd -järjestö täytti 20 vuotta, Mannerheim lähetti järjestölle henkilökohtaisen kiitoskirjeen. Siinä hän kiitti lottia ”uhrautuvasta ja pyyteettömästä työstä isänmaan hyväksi”. Hän ei puhunut heistä vain järjestönä, vaan yksilöinä – naisina, jotka olivat antaneet kaikkensa ilman vaatimuksia.
Hänen suhtautumisensa ei ollut ylhäältä alaspäin, vaan rinnalla kulkevaa. Hän ymmärsi, että ilman lottia moni rintamalla ollut mies ei olisi selvinnyt – ja että ilman heidän työtään, Suomi ei olisi ollut sama.
Kun Mannerheim kuoli vuonna 1951, monet lotat kokivat menettäneensä enemmän kuin marsalkan. He olivat menettäneet miehen, joka oli nähnyt heidät, kuullut heidät ja kunnioittanut heitä.
Kirjoittanut: Tuula Huovinen
Kuva: Kuvituskuva
