Oli kevät 1983, kun istuin Oulun torin laidalla erään vanhan rouvan vieressä. Hän oli pukeutunut harmaaseen villakangastakkiin. Kevät viima oli pureva.

Syksy tulee aina. Se ei kysy lupaa, ei tee numeroa itsestään. Se vain saapuu—hiljaa, kuin vanha ystävä, joka tietää ettei tarvitse selitellä. Ja sitten se menee. Jättää jälkeensä kosteita lehtiä, harmaita aamuja ja sen oudon kaihon, joka ei ole surua mutta ei iloakaan.

Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla 1800-luvun puolivälissä syntyi ilmiö, joka jätti pysyvän jäljen suomalaiseen kansanperinteeseen: Härmän häijyt eli puukkojunkkarit.

Sukuni naiset eivät olleet sotilaita, mutta he olivat taistelijoita. He pukeutuivat harmaaseen, eivät asein vaan sydämin, ja astuivat esiin silloin, kun isänmaa tarvitsi heitä eniten.

Tulee vääjäämättä mieleen Suomen itsenäisyyden alkuvaiheet tässä maailman tilanteessa, kun Venäläinen on taas liikkeellä ja tekee tuhojaan Ukrainassa. Keräsin tietoja Suomen itsenäisyyden alkuajoilta miten ja kuinka se tapahtui.

Vuonna 1909 Lahdessa alkoi tarina, joka on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen käsityöperinteeseen. Helmi Vuorelma,joka oli Wetterhoffin käsityökoulusta valmistunut taitava tekstiilitaiteilija, perusti kudontayrityksen.Se kasvoi nopeasti kansallispukujen ja perinnetekstiilien merkittäväksi valmistajaksi.