Oli kevät 1983, kun istuin Oulun torin laidalla erään vanhan rouvan vieressä. Hän oli pukeutunut harmaaseen villakangastakkiin. Kevät viima oli pureva.

Syksy tulee aina. Se ei kysy lupaa, ei tee numeroa itsestään. Se vain saapuu—hiljaa, kuin vanha ystävä, joka tietää ettei tarvitse selitellä. Ja sitten se menee. Jättää jälkeensä kosteita lehtiä, harmaita aamuja ja sen oudon kaihon, joka ei ole surua mutta ei iloakaan.